Kesällä 2017 ajoin Suomen halki Hangosta Nuorgamiin testinä ja valmistautumisena vuoden 2018 Alaskan Iditarod Trail Invitational 1000 mailin kisaan. Tuo ajoni oli siihen mennessä pisin ja vaikka se tapahtuikin kesällä niin se oli olosuhteiltaan vaihteleva ja jossain määrin vaativakin. Samana vuonna Mikko Mäkipää järjesti syyskuussa ensimmäisen Ruska - Ride accross Finland tapahtuman. Vaikka kyseeessä ei ole, kuten sen säännöissä ja ohjeissa todetaan, kilpailu, se on yli 2000 kilometrin matkalla ja reilun kahdeksan vuorokauden aikarajallaan hyvin kisatyyppinen ja vaativa tapahtuma Suomen syksyisissä olosuhteissa ja palkintona pohjoisessa on upeat maisemat ja Lapin ruskaloisto, sekä aikarajassa suorituessa pääsy Ruska-matrikkeliin numeroidun lippalakin kanssa. Olin jo vuonna 2017 tietysti Ruskasta kiinnostunut sillä Ruskan konsepti on erittäin hieno. Osallistujat suunnittelevat itse reittinsä pakollisten kontrollipisteiden ja parkourien kautta lähdöstä maaliin. Jokaisena vuotena reitillä on jokin maantieteellis-historiallinen teema joten Ruska ei ole pelkästään suorittamista tiukassa aikaikkunassa. Koronavuonna 2020 tarjolla oli erittäin hieno sotahistoriallinen reitti Kolin kautta ja maalina Norjan Vardø. Koronaepidemian takia tilanne oli kuitenkin erittäin hankala sillä viranomaiset antoivat määräyksen jonka mukaan Norjan rajan ylityksestä tulisi Suomessa automaattisesti kahden viikon karanteeni. Oman työtilanteeni takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Vaikka talvella minulla oli ollut jälleen huikea seikkailu Alaskassa niin silti tämän Ruskan väliinjääminen harmitti.
Alaskan kääntöpuoleksi osoittautui tuolloin tunne että oikein mikään pitkä matka ja haaste ei tuntunut miltään. Vuoden 2018 kisassa eteläisellä reitillä murskasin omat rajat niin totaalisesti ja kolmannella kerralla vuonna 2020 näin ja koin vielä pohjoisen reitin joten tämä epämääräinen tyhjyyden tunne ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Mutta Alaska ja ITI on "high risk, high reward" -projekti ja siihen on vielä lisättävä "high price tag". Olin elänyt hyvin voimakkaasti seikkailupyöräilijän kuplassa ja kesällä 2022 elämässäni tapahtui jotain äärimmäisen järkyttävää ja kipeää josta en edelleenkään ole valmis puhumaan tai kirjoittamaan julkisesti. Aloin käymään läpi massiivista itsereflektiota johon liittyi valtava skaala erilaisia tunteita. Lyhyesti tässä vaiheessa voin sen verran kuitenkin kertoa että Alaskan hintalappu on ollut aivan liian korkea, suorastaan hirvittävä, ja en tietenkään puhu rahasta.
Tämän hyvin vaikean ajanjakson aikana pitkät pyöräilykisat ja haasteet ovat olleet tauolla mutta pyöräily ja liikkuminen ovat olleet niin oleellinen osa elämääni ja hyvinvointiani joten ne ovat edelleen pysyneet elämässäni. Viime talvi oli silti liikkumisen suhteen huonoin 20 vuoteen sillä voimavarat menivät enimmäkseen töissä käymiseen ja siihen päälle henkinen vointini oli varsin huono. Kevään koittaessa sain pysäytettyä tuon ketjureaktion ja pyöräilykilometrejä alkoi tulla melkein entiseen tapaan mutta huono talvi tuntui kehossa. Kesällä pyörä tuntui kulkevan 100-200 km lenkeillä sekä kisoissa (Syöte MTB 100 km) ja tapahtumissa (Kaldoaivi Ultra Trail maantie 200 km) varsin mallikkaasti joten suhteellisen kamala talvi oli karistettu mielestä ja kehosta. Tietoisuudessani oli myös jo keväästä asti Ruska 2024 ajo ja reitti joka olisi pitkästä aikaa kiinnostava ja huikea, Helsinki-Kurikka-Pallas-Sodankylä-Tromssa olympiateemalla ja tämän vuoden aikaraja olisi tarkalleen 8 vuorokautta 5 tuntia 14 minuuttia kun cutoff olisi Tromssassa lauantaina 21.9 klo 0 paikallista aikaa. Erityisesti kaikki Pohjois-Norjaan päättyvät Ruska-reitit ovat olleet paperilla kiinnostavimpia. Tromssaan liittyy kauniita muistoja ja tunteita enkä (taaskaan) välttynyt kyyneleiltä niitä ajatellessa.
Vaikka kevät ja kesä sujuivat pyöräilyn suhteen oikein mukavasti ja mielikin oli selvästi parempi pitkiin aikoihin niin tein päätöksen Ruskaan lähtemisestä vain reilu pari viikkoa ennen starttia. Näin pitkistä ja vaativista ajoista oli ollut pitkä tauko ja valmistautuminen ei kuitenkaan ollut oikein millään tasolla riittävää. Toki taustani ja kokemukseni vaativista ajoista auttaisi paljon mutta jos näissä haluaa onnistuneeseen suoritukseen, joka minimissään on aikarajassa maaliin, niin nämä karkelot ovat pääsääntöisesti vuoden projekteja. Miksi sitten päätin lähteä? Toisena vaihtoehtona olisi ollut harmitella ruudun takana seurannan palleroita katsellen että miksi en lähtenyt. Vaikeista ja ristiriitaisista tunteista huolimatta elämä on tässä ja nyt. Ruska olisi myös varmasti uudenlainen kokemus sillä todennäköisyys sateiselle ja kurjalle kelille on suuri. Haluaisin kokea sen tuomat haasteet ja ongelmat näin pitkässä ajossa. Pitkästä kisatauosta johtuen en asettanut muuta tavoitetta kuin päästä Tromssaan aikarajassa ja senkin suhteen hyvin nöyränä varautuen jopa keskeyttämiseen jonkinlaisessa worst-case-skenaariossa.
Valmistautumisessa suurin osa asioista oli valmiina päässäni, kuten pyörä ja varusteet. Ruska-pyöräksi valikoitui teräsrunkoinen Kona Rove ST (vm. 2015). Rungolla oli ennen Ruskaa ajettu 51 590 km ja se on pyöristäni nähnyt kirkkaasti eniten kilometrejä. Kesän 2023 hiekkavesikarkeloissa kiekkojen navat (Shimano Ultegra ja XT) menivät huoltojen puuttuessa todella huonoon kuntoon. Vaikka ne olivat vielä toimintakuntoiset niin tiesin että se tulisi häiritsemään ajon aikana mieltäni ja olisi näin yhtenä monista tekijöistä pois hyvästä ajosta ja suorituksesta. Ylipäätään näin vaativaan ajoon lähtiessä kaikki mahdolliset häiriötekijät pitää eliminoida pois. Päädyinkin kasaamaan kiekot uusiksi Hope Pro 5 napoihin ja ne saapuivat Saksasta pari viikkoa ennen starttia. Lisäksi renkaiksi valikoitui Continental GP5000 All Season 35mm leveänä ja tubelessina. Asfaltilla olisi näin melko maksimaalista rullaavuutta ja silti pärjäisi ajoittain hiekkateilläkin. Bikepacking-setup koostui vanhoista Porcelain Rocketin satulalaukusta (n. 20 litrainen, sisältönä vaatteet) ja Mission Control tankojärjestelmästä jossa oli Alpkitin 13 litran kuivapussi ja sen sisällä bivityskamat eli makuupussi sekä ilmatäytteiset alusta ja tyyny ja lisäksi mikrokuituretkipyyhe. Runkolaukkuna toimi Revelate Designsin Tangle m-koossa ja vaakaputken päällä oli Restrapin Race. Restrap oli tämän kombon ainoa täysin vesitiivis laukku joten pakkailin osan kriittisistä varusteista erikokoisiin minigrip-pusseihin. Pyörästä ja varusteista voisi toki kirjoittaa oman blogikirjoituksen ja pureutua ainaiseen mitä/miksi pohdintaan mutta mitään kovinkaan mullistavaa ei systeemissäni ole - pääperiaate on se että mukana on vain tarpeellinen ja koko paketti olisi kevyt.
Sääennuste näytti vielä alkuviikosta loistokeliä myötätuulen kera mutta starttipäivän aamuna perjantaina heti ensimmäiseen yöhön oli luvassa reilusti vesisadetta ja enimmäkseen vastatuulta. Viimeinen huolenaihe oli vielä ehtiä ajoissa bussilla Helsinkiin kotoa Paimiosta. En ehtisi hakemaan brevet-korttia Pinehillistä mutta soitin Mäkipäälle ja hän otti sen mukaan starttiin Helsingin olympiastadionille.
Helsinkiin saapuessani satoi jo vettä mutta se ei latistanut tunnelmaa startissa jossa oli peräti 48 ajajaa. Tämä on ilmeisesti uusi osanottajaennätys Ruskan historiassa.
Mäkipää piti ennen starttia lyhyen briiffin ja muistutti että Pallaksan kontrolli on Taivaskeron huippu jonne jokaisen on talutettava pyöränsä. Huumoria oli ilmassa kun yleisön joukosta kuului kysymys että "miksi?" johon Mäkipää vastasi että kun näin säännöissä lukee. :)
Kaikkien pitkien matkojen tapaan Ruska vaatii kärsivällisyyttä jo heti alussa. Alku on hitaanlainen kun on maltillisesti poimittava startti-parkourin kohteet ennen varsinaista omaa reittiä. Malttia ja keskittymistä olisi saanut olla aavistuksen enemmän sillä viimeisen kohteen jälkeen ajoin takaisin stadionille asti. Onneksi kyse oli vain parista kilometristä ja sade oli tauonnut. Startti-parkourin jälkeen ajaminen oli vielä melko katkonaista Tuusulaan asti jossa käväisin syömässä Subwayssä. Tämän jälkeen vesisade alkoi uudelleen ja vettä alkoi tulla paikoin runsaasti. Hämeenlinnassa sade oli jo naurettavissa mittasuhteissa ja kaikissa ylä- ja alamäissä vesi juoksi puroina. Hämeenlinnan jälkeen otin ajolasit pois päästä koska niillä ei nähnyt mitään mutta vettä satoi suoraan silmiin niin kovin että niitä piti räpytellä. Tilanne meni ohi kun kovin sade rauhoittui. Keli oli pahin ja paras samanaikaisesti. En ole koskaan aiemmin ajanut läpi yön näin kurjassa kelissä. Reitti ei myöskään ollut ihan optimaalinen sillä se sisälsi muutaman hitaanlaisen hiekkatieosuuden ja yksi lyhyt metsätie oli kasvanut täysin umpeen joten jouduin hiukan peruuttelemaan ja kiertämään alkuperäistä reittiä.
Kurikkaan oli vielä matkaa 40 km eli suunnilleen saman verran kuin työmatkani kotiseudulla. Nyt matka tuntui kuitenkin paljon pidemmältä ja hitaammalta. Vesisadekin oli taas alkanut ja Kurikkaan päästyäni olin taas täysin märkä. Kävin kuitenkin kontrollipisteessä Juha Miedon patsaalla ottamassa kuvan ja hain S-marketista leiman brevet-korttiin. Niiden jälkeen pääsisin hotelliin suihkuun, kuivattamaan vaatteet ja varusteet sekä suunnittelemaan kotimatkaa.
Hotellille päästyäni ajoa oli takana 391.3 km. Tilanne oli kaikkiin aikaisempiin kisoihin ja ajoihin verrattuna todella erilainen koska keskeyttäminen on aina ollut viho viimeinen vaihtoehto ja siihen pitäisi olla riittävän suuri terveydellinen syy. Nyt sellaista ei ollut. Taustasyynä oli rajusti muuttunut elämäntilanne ja riittämätön valmistautuminen näin vaativaan ajoon vaikka hyvin nöyränä olin matkaan lähtenyt. Hotellilla vastaan tuli tuttu mies, Sami Pasanen, jonka näin viimeksi Likaanen Lakeus ajossa keväällä. Sanoin että taidan keskeyttää johon Sami vastasi että ajohan on vasta alussa. Näinhän tosiaan olikin. Menin huoneeseeni, levitin kaikki vaatteet ja varusteet pitkin huonetta ja kävin lämpimässä suihkussa. Samalla ajattelin että "olet juuri niin heikko kuin ajattelet omassa päässäsi". Tiesin että on parempi nukkua yön yli ja tehdä päätös keskeyttämisestä tai jatkamisesta aikaisintaan aamulla. Siinä samalla fiilis nousi ja ajattelin että olen muiden samanhenkisten kanssa tekemässä juuri sitä mistä on ollut pitkä tauko. Varusteiden ja itsensä huoltaminen nosti fiilistä entisestään. Hyvin pian oli selvää että matka ei todellakaan keskeydy tänne vaan se jatkuu aamulla. Tuo tunne oli hyvin samankaltainen minkä olin viimeksi kokenut Alaskassa, se tuntui hyvältä ja olin jopa hiukan yllättynyt siitä.
Aamulla aamiaisen jälkeen sade jatkui vielä jonkin aikaa mutta se oli sadetutkan ja sääennusteen mukaan väistymässä. En pitänyt kiirettä sillä halusin pysyä kuivana ja kenkiä lukuunottamatta kaikki muutkin varusteet olivat kuivaneet. Keli muuttuikin pikku hiljaa aurinkoiseksi ja ajo alkoi tuntui varsin mallikkaalta Seinäjokea lähestyessä. Seinäjoen jälkeen ajauduin jälleen karkealle ja hitaalle hiekkatielle huonon reittisuunnittelun takia mutta käännyin takaisin ja tein lennosta uudelleenreitityksen kohti Kaustista. Korvakuulokkeissa kuuntelin Soraläpän podcasteja joissa oli vieraana Tero Niemelä ja aiheina mahtavat ajot Tour Dividellä ja Silk Road Mountain Racessa. Podcastien lisäksi kuuntelin paljon musiikkia. Matka eteni varsin mukavasti. Kaustisilla ja Ylivieskassa pidin lyhyet tauot huoltoasemilla ja ajoin pitkälle yöhön. Yö oli yllättävän kylmä kun lämpötila laski paikoin lähemmäs nollaa. Joskus kolmen aikoihin väsymys alkoi painamaan ja löysin sopivasti pysähdyspaikan Teokselta jossa oli katos ja iso pöytä eli loistopaikka yösijaksi. Matkaa kertyi Kurikasta 304.1 km.
Seuraavaksi edessä oli varsin tuttu Oulu-Kemi-Tornio osuus joka nostaa aina paljon lapsuudenmuistoja ja erityisesti Haukiputaan kunta. Ajamisen kannalta tämä tuntui kuitenkin hitaalta, katkonaiselta välppäämiseltä keskustojen läpi tai niiden läheltä. Simossa pidin burgeritauon ja ostin täydennykset vieressä olleesta kaupasta.
Illalla Kemi-Tornio osuudella oli varsin reipas sivutuuli joka enteili hyvää myötätuulta kohti Pallasta. Ajo muuttui reilusti nopeammaksi ja paremmaksi E8-tiellä vaikka toisaalta matkanteko alkoi tuntua erityisesti reisissä ja yötä kohti väsymys alkoi taas ikävästi painamaan tehden olotilan sinnittelyksi. Pääsin kumminkin alkuyön aikana Ylitornioon jossa laavukartan mukaan piti olla laavu Torniojoen venerannassa mutta ei ollut. Eipä hätää kun ei ollut sadetta joten leiriydyin pusikon viereen. Päivän keskinopeus oli kohtuullisen hyvä 24.2 km/h mutta päivämatka vain 238.9 km.
Aamulla ilma oli huomattavan kostea mutta olin saanut nukuttua varsin hyvin. Söin paikallisella huoltoasemalla aamiaiseksi sämpylän kahvin kanssa ja seuraksi tuli Reima Raatikainen jonka olin ohittanut hiukan Tornion jälkeen. Ajo alkoi varsin kankean oloisesti ja reidet olivat ajamisesta täysin loppu ja hetkittäin keskeyttäminenkin kävi mielessä mutta tilanne jopa hiukan huvitti kun olin selvästi saanut mitattua itsestäni näinkin paljon ulos. Muutin ruokailua tässä vaiheessa paljon nopeammaksi ostamalla roiskeläppiä mukaan kaupasta (Pello) ja samoin Kolarissa lyhyt kauppatauko. Reidet huusi armoa mutta fiilis alkoi nousta sillä vihdoin oltiin Lapissa! Poroja tuli nähtyä useasti ja Suomen luonto alkoi tarjota parastaan. Tällä oli huomattavan suuri vaikutus ja ajaminen alkoi maittamaan reisistä huolimatta selvästi paremmin.
Auringon laskiessa oli upeaa ajaa Pallastunturille jossa en ole aiemmin vielä käynyt ja kovat ylämäkien ajo sujui kohtuu hyvin. Pallaksella edessä oli vielä ajoa ja taluttamista Taivaskeron huipulle illan hämärtyessä ja kuunvalossa.
Viimeinen vajaa 100 metriä huipulle on erittäin kivikkoinen mutta huipulla oli hieno tunnelma ja muutenkin fiilis melko taivaissa kovan päivän jälkeen!
Taivaskeron huiputuksen jälkeen majoittauduin yöksi Lapland Hotel Pallakseen.