Vuonna 2018 saavutin unelman jota en uskonut ollenkaan mahdolliseksi. Suoritin ITIn 1000 mailin matkan Nomeen eteläisellä reitillä ja vielä ensimmäisenä suomalaisena. Kisan olosuhteet olivat äärimmäisen raskaat ja hitaat ja kaikin puolin valtava selviytymiskamppailu. Siitä huolimatta hyvinkin nopeasti ajattelin että opin matkan aikana valtavasti pitkän matkan taivaltamisesta Alaskan äärimmäisissä olosuhteissa ja uusia ulottuvuuksia itsestäni. Murskasin omat rajani totaalisesti. Haluaisin vielä nähdä ja kokea miten hyvin oppi oli mennyt perille.
Tein jo keväällä 2019 päätöksen osallistua ITIiin seuraavana vuonna kun vuorossa olisi pohjoinen reitti. Vaikka kisan startti oli vielä tuossa vaiheessa vajaan vuoden päässä (1.3.2020), monella tapaa kisa alkaa jo siinä vaiheessa kun siihen päättää osallistua ja ilmoittautuminen laitetaan sisään. Vuosi 2019 oli pyörällä ajamisen puolesta todella hyvä. Ajoa tuli 16460 kilometriä joka oli samalla oma ennätys. Mutta marras- ja joulukuussa talviolosuhteista ei ollut Varsinais-Suomessa tietoakaan. Ajatus lumisista tunkkausharjoituksista huuhtoutui jatkuviin vesisateisiin.
2020 alkoi äärimmäisen dramaattisesti kun jouduin 7.1 onnettomuuteen ajaessani pyörällä töihin. Puolessa välissä matkaa törmäsin huonoissa olosuhteissa koululaiseen. Koululainen ei onneksi loukkaantunut rytäkässä mutta itse lensin kovassa vauhdissa asfalttiin ja vasen kyynärpää sai kovimman iskun. Kipu oli kova ja bussipysäkillä taksia odottaessa olin jo melko varma että tällä kertaa kävi huonosti. Tuntui siltä että ITI jää haaveeksi ja kaikki kova työ oli valunut hukkaan. Terveystalossa otettiin heti röntgenkuva jossa näkyi selvästi että kyynärpää on poikki. Lääkärin arvio parantumisajasta oli kaksi kuukautta.
 8.1.2020. TYKS, T-sairaala. |
Myös TYKSin lääkärit olivat sitä mieltä että ITI tulee liian nopeasti vastaan eikä olisi mahdollinen. En kuitenkaan antanut periksi ja väittelin vastaan. Murtuma ei onnekseni ollut pahasti sirpaloitunut ja leikkaus onnistui hyvin. TYKSistä pois päästyäni leikkauksen tehnyt lääkäri sanoikin että kisani voisi olla vielä mahdollinen.
Käsi oli kipsissä kolme viikkoa ja oli kuitenkin selvää että harjoittelu ja valmistautuminen kärsisivät. Vahingon minimoimiseksi tein kävelylenkkejä lähes päivittäin ja ajoin jonkin verran treinerillä. Kipsistä eroon päästyäni alkoi käden kuntoutus ja vakuutuksen turvin pääsin Mehiläiseen ja fysioterapiaan joka osoittautui erinomaiseksi. Reilu kaksi viikkoa ennen kisaa kävin röntgenissä ja ortopedi totesi että luutuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, tarkoittaen vihreää valoa kisan suhteen. Olin jo ennen viimeistä röntgeniä melko varma että pääsen sittenkin kisaan mukaan sillä käsi tuntui yllättävänkin hyvältä kun olin käynyt ajamassa useamman lenkin. Talvikelejä ei tammi- ja helmikuussa vieläkään tullut Varsinais-Suomeen kun sää jatkui jopa hämmästyttävän leutona. Vaikka tilanne oli siis kaikin puolin aika huono, en antanut sen häiritä mieltäni.
Viimeisten valmistelujen kanssa oli melkoinen kiire ennen matkaan lähtöä. Postitin Finger Laken, Rohnin ja Cripplen drop bagit viime tingassa Anchorageen ITIn järjestäjille. Seurannan mukaan näytti siltä ne eivät olleet saapuneet sinne määräaikaan mennessä. Ystäväni Anchoragessa auttoi uusien drop bagien kanssa. Myöhemmin selvisi että alkuperäisetkin olivat mukana mutta niiden vastaanottoa ei vaan näkynyt seurannassa.
Matkalle lähtiessäni sain vielä pienen flunssan joka onneksi pysyi pienenä ja meni viikossa ohi juuri ennen kisan starttia.
Alaskassa talvi oli ollut sen sijaan kylmä ja luminen. Kaikesta huolimatta olin asettanut tavoitteeksi parantaa suoritustani vuoden 2018 kokemukseen verrattuna. Oli selvää että erityisesti ensimmäinen viikko pitäisi mennä maltilla ja tunnustellen. Yhtenä tavoitteena oli myös kulkea mahdollisimman paljon yksin, mahdollisuuksien mukaan.
1.3.2020. Knik Lake.
Kisa lähti liikkeelle perinteisesti sunnuntaina klo 14. Keli oli melko leppoisa ja pakkasta oli viitisen astetta. Sääennuste ei kuitenkaan ollut kovin lupaava. Tiedossa olisi myöhemmin iltapäivästä runsasta lumisadetta.
Kuva: Sean Grady.
Alkumatkan vauhdikkaan tieosuuden (n. 10 km) jälkeen reitti siirtyy takaisin poluille, niin kutsutulle gas line osuudelle. Lunta oli reilusti joten ajaminen oli melko hidasta. Aika pian myös ennustettu lumisade alkoi.
Dismal Swampin jälkeen metsän suojassa oli hyvin lyhyitä osuuksia joita pystyi ajamaan mutta pääasiassa eteneminen tapahtui taluttaen. Kello oli jo puolen yön ja lumisade jatkui. En nähnyt syytä jatkaa kulkemista heti ensimmäisen yön yli, varsinkin kun kulkeminen oli raskasta, joten päädyin bivittämään lumihangessa monen muun kanssa Yentna-joen reunalla.
Vajaan kuuden tunnin nukkumisen jälkeen lumisade ja taluttaminen jatkuivat Yentna-joella. Aika paljon kelin hitaudesta ja Alaskan äärimmäisyydestä kertoo se että tässä vaiheessa olin 37 mailin (~60 km) kohdalla kun vuoden 2015 huippunopeassa kelissä olin jo Finger Lakessa, 122 mailia (~196 km)!
Yön yli nukkuminen teki hyvää ja raskaasta kelistä huolimatta taluttaminen sujui hyvin. Kävelylenkeistä tuntui olevan selvästi hyötyä. Aamupäivän jälkeen lumisade viimein loppui ja vähitellen joella pystyi myös ajamaan. Vuosina 2015 ja 2018 Yentna-joki meni yöaikaan joten tällä kertaa oli maisemien puolesta uutta nähtävää.
Yentna Stationin checkpointille saavuin päivällä. Söin ja pidin taukoa noin tunnin ja jatkoin matkaa kohti Skwentnaa. Matkan teko keskeytyi heti alkuunsa kun joen reunassa oli hirvi. Hirvistä kisaajia oli varoitettu sillä runsaslumisen talven johdosta ne liikkuivat paljon reitillä.
Jalkamiehet Beat Jegerlehner ja Chris Moroch odottivat jos hirvi siirtyisi muualle. Sillä ei ollut kuitenkaan aikomustakaan lähteä mihinkään joten yritimme kiertää sen hiukan kauempaa, seuraten moottorikelkkauraa joka oli hyvin pehmeä. Lähestyessämme hirvi lähtikin juoksemaan keskelle jokea ja pääsimme takaisin kantavalle uralle ja hirven ohi.
Taivas oli lähes pilvetön, aurinko paistoi ja matkan teko taittui hyvin ajamalla. Alkuillasta tuuli kuitenkin yltyi ja lämpötila laski selvästi. Loppuillasta tuuli oli jo varsin kova ja Skwentna Roadhouseen asti (86 mailia / 138 km) sai tehdä tosissaan töitä. Päivä oli kokonaisuudessaan melko rankka. Söin ja nukuin Skwentnassa jossa oli kourallinen muitakin kisaajia, myös Jussi Karjalainen jonka näin aamulla.
Skwentnassa yö ja aamu olivat kylmiä, pakkasta reilut -20. Jatkaessani matkaa heti ensimmäisellä pitkällä aukealla lämpötila tippui lähelle -30 astetta ja renkaisiin sai lisätä ilmaa.
Alun muutamia tunkkauspätkiä lukuunottamatta kulkeminen sujui ajaen ja reitti oli yllättävänkin hyvä Shell Lakelle asti.
Aikaisempina vuosina en ollut pysähtynyt pitämään taukoa Shell Lake Lodgessa joten tällä kertaa oli sen vuoro. Söin erinomaisen hampurilaisaterian ja jatkoin kohti Finger Lakea. Tässä vaiheessa reitti muuttui selvästi huonommaksi ja vähitellen ajaminen muuttui pelkäksi taluttamiseksi ja työntämiseksi.
Finger Laken checkpointissa pääsi ruokailemaan ja lämmittelemään pieneen mökkiin. Isompi mökki ei ole enää pariin vuoteen ollut ITIn käytettävissä. Järven reunassa on lämmitettävä teltta jossa nukuin yön yli. Myrsky ei laantunut ja repi telttaa raivolla koko yön.
Seuraava päivä jatkui myös erittäin tuulisena ja reitti oli kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa. Tuuli oli kinostanut paljon lunta ja ajaminen oli mahdotonta. Tiedossa oli jälleen hidas ja kova päivä kun työntämistä oli muutenkin tulossa Happy River Stepseissä.
Raskaan alkupäivän jälkeen pääsin ajamaan leveää väylää joka oli ajettu jollakin isolla koneella. Kyseessä on reitti kaivosalueelle joka poikkeaa vasemmalle varsinaiselta Iditarod-reitiltä. Renkaiden jäljistä päätellen moni muukin oli ajanut sitä joten ajattelin että ilmeisesti sitäkin kautta pääsisi ja nopeammin.
Vaikka Happy River Stepsin mäet ovat jyrkkiä niin siellä pääsi vihdoin hiukan tuulelta suojaan.
Vielä alkuillastakin tuuli kävi kovana aukeilla alueilla. Jussi ja Petr Ineman olivat lähietäisyydellä.
Loppuillasta tuuli vihdoin tyyntyi ja Puntilla Lakeen saavuin pimeyden juuri laskeuduttua.
Takana oli jälleen hidas ja raskas päivä. Päätin nukkua koko yön Puntillassa sillä olin varsin uupunut ja seuraavana päivänä vuorossa olisi Alaska Range vuoriston ylitys Rainy Passin kautta ja tiedossa saattaisi jälleen olla raskasta ja myrskyistä keliä. Ajoitus Puntillaan oli täydellinen koska tiesin että pääsen seuraavana päivänä näkemään mahtipontisen Rainy Passin vihdoinkin valoisaan aikaan!
Puntillaan on rakennettu uusi mökki jossa söin tuttuun tapaan pari säilykepurkillista chili con carnea ja lisäksi nuudeleita ennen nukkumaan menoa. Aamulla sää oli edelleen poutainen ja tyyni, pakkasta vähän päälle -20. Reitti nousee loivasti pitkän matkaa kohti Ptarmigan Valley laaksoa. Alkumatkasta näin yksinäisen ketun. Sen jälkeen tuuli yltyi ja oli pian taas myrskylukemissa mutta pitkän nousun jälkeen myrsky hellitti.
Saavuin Rohnin checkpointtiin alkuillasta. Viimeiset mailit tuntuivat ennen Rohnia, kuten muitakin checkpointteja lähestyessä, pitkiltä ja uuvuttavilta. Rohnissa oli kylmä, -25, mutta pääsin lämpimään telttaan syömään bratwurst-hotdogeja.
Nukuin ensimmäistä kertaa teltassa kun aikaisempina vuosina oli bivittänyt ulkona, mutta vain muutaman tunnin koska olin päättänyt lähteä jo yöllä sillä Nikolaihin on pitkä matka, 72 mailia (~116 km). Heräsin jo puolilta öin kun Rohniin tuli lisää muita kisaajia.
Edessä oli siis pitkä Farewell Burnin erämaa. Jotain uutta tuli sielläkin kun alkuosuus oli ajettava pimeässä. Yö oli kylmä, pakkasta oli reilut -30 astetta mutta reitti oli nopeassa kunnossa. Noin kylmässä on kuitenkin vaikeaa ajaa kovin nopeasti ja hengittäminen alkoi tuntumaan raskaammalta kuin aikaisemmin. Tiesin että joudun todennäköisesti bivittämään jossain vaiheessa aamulla. Aamulla pakkasta oli -33. Nukuin tarkoituksellisesti vain tunnin verran.
Söin ja jatkoin matkaa mutta bivittämisen jälkeen hengittäminen tuntui vieläkin raskaammalta ja ihmettelin missä oli vika. Henki ei kulkenut kunnolla ja jouduin ajamaan hitaammin.
Lähellä Sullivan Creekiä Jim McDonough (350 mailin kisaaja) otti minut kiinni ja ajelimme yhtä matkaa. Täytin termospulloni joesta mutta myöhemmin pullon korkki jäätyi pulloon kiinni.
Aika pian meidät ohitti kolme moottorikelkkailijaa. Reitti oli Sullivan Creekistä eteenpäin muutenkin selvästi lumisempi ja pehmeämpi ja kelkat tuhosivat sen vähäisenkin kantavuuden. Paikoitellen pystyi ajamaan matalalla paineella mutta paljon oli talutetteva. Matkaa Nikolaihin oli vielä reilut 20 mailia.
Jossain vaiheessa jäin Jimin kyydistä kun jäin lisäämään renkaisiin ilmaa. Näytti siltä että reitti kantaisi aavistuksen paremmin vaikka lumen koostumus oli jotenkin kummallinen ja ajaminen oli hyin tahmeaa. Tässä vaiheessa myös minipumppuni muovinen suutin hajosi. Pystyin vielä käyttämään pumppua mutta se oli hankalampaa ja hitaampaa.
Yritin pimeyden laskeuduttua ajaa kovempaa mutta hengästyin ja väsyin niin kovin että jouduin välillä taluttamaan ja myös pitämään lyhyitä hengähdystaukoja. Univaje alkoi myös käymään päälle mikä ei sinänsä ollut ihme.
Viimeiset 10 mailia Nikolaihin tuntuvat ikuisuudelta ja yhtenä syynä on se että sekä 10 että 5 mailin merkkitaulut eivät pidä paikkaansa. 5 mailia on todellisuudessa 7 mailia. Olin tässä vaiheessa jo niin väsynyt että yritin pysyä hereillä taluttamalla mutta silti minun piti pysähdellä välillä ja laskin pääni ohjaustankoa vasten. Olin kuitenkin päättänyt vetää Nikolaihin asti ilman bivittäistä koska matkaa ei kuitenkaan ollut enää niin paljoa. Väsyneenä nuo mailit Nikolaihin ovat käsittämättömän uuvuttavat ja pitkät kun siellä vuorottelee monta pitkää aukeaa lyhyillä metsäosuuksilla. Viimeisellä kahdella maililla olin jo niin poikki että hallusinoin. Viimeisellä metsäosuudella luulin näkeväni polun reunassa pienen mökin jonka seinällä oli pinottu polttopuuta.
Pääsin vihdoin Nikolaihin keskiyöllä ja checkpointin vapaaehtoistyöntekijä David Frearson otti minut lämpimästi vastaan. Gps-palleron seuraaminen oli selvästi ollut hiukan huolestuttavaa.
Nikolain checkpoint on kunnantalossa ja siellä on tarjolla hyvin ruokaa, itse tehtyjä hampurilaisia ja jopa salaattia. Söin ennen nukkumaan menoa kaksi hampurilaista ja aamulla lisää.
Pidin Nikolaissa pidemmän tauon (n. 17 tuntia) koska yskiminen tuntui sen verran pahalta ja keuhkot selvästi tarvitsivat nyt enemmän elpymisaikaa. Tilanne ulkona ei tässä tilanteessa tuntunut myöskään kovin houkuttelevalta.
Nikolaissa oli läppäri josta näki Trackleadersin seurannan ja pystyi näkemään muiden vauhdin, tai hitauden, kohti McGrathia. Näytti siltä että alkumatka oli monella ollut taluttamista mutta sen jälkeen pystyi pääsääntöisesti ajamaan. Lähdin kohti McGrathia iltapäivällä.
Lumisade jatkui myöhään iltaan asti eikä loppunut täysin edes yölläkään. Ajaminen sujui kuitenkin paremmin kuin odotin. Edelleen hitaasti mutta hengittäminen tuntui toimivan sentään hiukan paremmin.
Pysähdyin bivittämään yöllä reitin reunaan. Makuupussiin päästyäni hengittäminen tuntui erittäin raskaalta ja jokainen hengenveto vinkui kuin viimeistä päivää. Ihmettelin tilannetta suuresti. Olin makuulla ja levossa! Yritin silti hengittää mahdollisimman rauhallisesti ja olla panikoimatta. Yskin välillä lähes kontrolloimattomasti. Vähitellen sain hengityksen rauhoittumaan mutta olin tilanteesta hiukan peloissani.
Samoihin aikoihin Nikolain suunnasta paikalle tuli moottorikelkkailija kovalla vauhdilla. Hän jäi jumiin lumihankeen mutta kertoi säikähtäneensä kun näki minut. Sanoin että voisin muuten tulla auttamaan mutta hengittämisen kanssa on sen verran vaikeuksia että on parempi vielä pitää taukoa. Vähän myöhemmin kelkkailijan kaverit tulivat perästä ja vetivät hänet irti hangesta.
Ajatus oli bivittää vain joitakin tunteja mutta keuhkojen tilanne tuntui siltä että parempi yrittää nukkua aamuun asti.
Aamulla Rebecca Rusch saapui paikalle miehensä kanssa. Kerroin tilanteestani ja Rebecca kertoi että minulla olisi selvästi hengitystieinfektio ja makuuasennossa nesteet valuvat keuhkoihin ja pahentavat tilannetta.
Päivän aikana sää kirkastui mutta reitti oli lumisateen jäljiltä erittäin hidas ja raskas. Ajamaankin pystyi mutta vauhti oli luokkaa 5-6 km/h.
"Normaalisti", mikä sitten täällä onkaan normaalia, McGrathiin ajaminen vie 10-12 tuntia (48 mailia / ~80 km). Nyt siihen meni vajaat kaksi päivää! Mielessäni pyöri että miksi tulla tänne, selvästi maailman kovimpaan talvikisaan jossa jo toistamiseen tulin sairaaksi?
Viimeiset 10 mailia McGrathiin olivat jälleen äärimmäisen hitaat mutta selvisin perille myöhään illalla.
McGrathiin pääsy (aikaa meni peräti 7 päivää ja 8 tuntia) tuntui toki helpottavalta mutta olin turhautunut ja pettynyt. Oli selvää että joudun pitämään pidemmän tauon koska ei ollut mitään järkeä jatkaa siinä kunnossa missä olin.
...to be continued...