Pyöräilyurani alkoi 'vakavammin' vuonna 1997 maantiepyöräilystä kun liityin turkulaiseen Pyörä-68 seuraan. Innoittajana vaikutti aika pitkälti ammattilaispyöräilyn seuraaminen Eurosportilta vuodesta 1993 alkaen, jolloin Tour de Francea hallitsi legendaarinen Miguel Indurain. Indurainin lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen Tony Rominger. Herrasmiehiä molemmat. Muutaman vuoden systemaattisen harjoittelun jälkeen en ollut kuitenkaan tyytyväinen tulostasooni, ja huomasin että vauhtia ja voimaa minusta ei vaan löytynyt riittävästi. Elämäntilanne alkoi muutenkin muuttua 2000-luvulla. Pyöräily ei suinkaan loppunut, vaan mielenkiinto siirtyi pidemmille matkoille ja enemmän maastopyöräilyyn, jossa innostuin 24-tunnin soolokisoista.
Pikavauhtia 2010-luvulle, jolloin minua alkoi kiinnostamaan bikepacking-retket ja talvipyöräily fatbike-pyörien tultua kuvioihin. Talvikisat tuntuivatkin sopivan minulle parhaitan, kun melkein voitin Rovaniemi 150 kisan vuonna 2014. Seuraavana vuonna osallistuin ensimmäisenä suomalaisena Iditarod Trail Invitational -kisaan Alaskassa 350 mailin matkalla. ITI onkin ollut tähän mennessä uran huipentuma.
ITI-vuonna 2015 kävin vielä ajamassa Levi24 -kisan, jolloin lievästi flunssasta sairaana taistelin kakkossijalle. Kaipasin kuitenkin jotain uutta haastetta seuraavalle kesälle. Samoihin aikoihin alkoi kuitenkin hiipiä mieleen ajatus paluusta maanteille. 24-tunnin konsepti on hieno mutta jo moneen kertaan koettu enkä kokenut mitään syytä lähteä ajamaan sitä maantiellä, kuten Ratareisi -tapahtumaan. 24 tuntia maantiellä olisi liian helppo, joka ei tarjoaisi suurempaa yllätystä ja elämystä. Ylipäätään, ITIn jälkeen kaikki kotimaan karkelot tuntuivat liian helpoilta, paitsi Mammuttimarssi / Synkkä Syysunelma.
Aluksi suunnittelin kesälle 2016 1000 kilometrin ajoa Turusta Leville, huoltoauton kanssa. Logistiikka ja muut resurssit osoittautuivat kuitenkin hankaliksi, ja ajo olisi ollut liian suorituskeskeinen. 2010-luvulla omissa jutuissani keskiössä on ollut enemmän seikkailu. Niinpä ajatus siirtyi ajoon Suomen halki bikepacking-konseptilla, täysin unsupported eli ilman ulkopuolista apua. Lähtöpaikkana olisi tietysti Hangon eteläkärjessä oleva Vapaudenpatsas, ja maalina Nuorgam ja siellä Suomen ja Norjan raja. Reitistä riippuen matkaa tulisi noin 1440-1500 km. Inspiraationa Trans Finlandiaan on toiminut maailmalla ja myös Suomessa ajettavat lukuisat brevet-, randonneur- ja audax -ajot, sekä niiden pohjalta syntyneet uudet ultramatkojen maantiekisat, kuten The Transcontinental Race Euroopassa ja Trans Am Bike Race Yhdysvalloissa. Jonkinlaisena unelmana Trans Finlandia on ollut mielessäni kauan.
Asetin melko kunnianhimoisen tavoitteen ajaa Trans Finlandia 4-5 vuorokaudessa. Kesää lähestyttäessä se ei tuntunut hirvittävän realistiselta, sillä ajokilometrejä oli tätä ennen ehtinyt kertyä vaivaiset 3200. Lisäksi kulunut vuosi on ollut synkkä. Mike Hall, genren legenda, kuoli maaliskuussa ajetussa Indian Pacific Wheel Racessa autoilijan ajettua päälle. Vaikka en koskaan tavannut Mikea, tuo päivä oli musertava. Huonot uutiset jatkuivat kesäkuussa kun Trans Am Bike Racessa Eric Fishbein kuoli niin ikään autoilijan toimesta. Uutiset eivät ole Suomessakaan olleet kovin rohkaisevia. Oli selvää että tämä tulisi olemaan tähän mennessä vaarallisin ajo.
Pitkissä ajoissa on myös se ongelma että niitä ei ihan pikkurahalla pysty toteuttamaan. Pienellä budjetilla pitäisi kuitenkin pärjätä, sillä päätavoite on ensi talven ITI:ssä. Yöpyminen ei aiheuttaisi kustannuksia, sillä nukkuisin tietysti joka yö ulkona, varusteina hyttysverkko, makuualusta, makuupussi ja tyyny. Jos yöllä sataisi vettä, etsisin jonkin alkeellisen suojan, kuten ladon, bussipysäkin, tai jotain muuta. Mutta matkustaminen takaisin kotiin maksaisi. Bussilippu Nuorgamista Rovaniemelle maksaisi pyörän kanssa 95,50€. Junalipun kanssa kävi tuuri, kun löytyi säästölippu yöjunaan, 43,10€, tosin istumapaikalle. Ruokaa ja juomaa saisi edullisesti kaupoista, ABC-asemilta jne.
Kesäloman alkupuolella kävin ajamassa muutamia vähän pidempiä lenkkejä. Fiilis niissä oli vaihteleva, ja tuleva koitos aiheutti jälleen mielessäni epäröintiä, varsinkin kun sääennusteetkaan eivät kauhean lupaavilta näyttäneet. Mutta unelmat eivät toteudu nettiä surffaamalla. Trans Finlandia olisi hyvää treeniä ja testi ITIä ajatellen. Reitin varrella on noin puolessa välissä myös paikka lapsuuden kesiltä (ja talviltakin), Martinniemen kylä Haukiputaan kunnassa Oulun pohjoispuolella jossa isovanhemmat aikoinaan asuivat. Halusin vihdoin käydä sielläkin. Tilaisuudet että pääsee yrittämään jotain tällaista ovat todella harvassa. Ajaisin Miken muistoksi #bemoremike ja Suomi täyttää 100 vuotta. Ajattelinkin että 'nyt tai ei koskaan', 'syteen tai saveen'. Kunto ei ollut riittävällä tasolla, mutta ajaisin sitten teemalla 'weak body, strong mind'. Tiesin että pääkopasta tämä ei tule olemaan kiinni, mutta kestäisikö kroppa?
Pyöräksi valikoitui vanha maantiepyöräni Ridley Excalibur vuodelta 2006, jossa on vuoden 1998 Campagnolo Record osasarja kampia lukuunottamatta, Campan Khamsin kiekot niin ikään vuodelta 2006 ja lisätankona Profile Design T2+ Aluminium. 53-hampaisen eturattaan tilalle vaihdoin 50-hampaisen Stronglightin. Koska ajatus olisi tehdä jonkinlainen pohja-aika Hangon ja Nuorgamin välille, varustus olisi myös kevyt ja minimalistinen. Pyörässä oli kiinni Porcelain Rocketin satulalaukku, Revelate Designsin Gas Tank, Jerrycan ja yksi Mountain Feedbag. Rungon sisällä lisäksi Deuterin pieni runkolaukku, 0,7 ja 0,95 litran (Elite Maxicorsa) juomapullot ja pumppu. Etuvalona Lumicycle Explorer pienellä akulla ja takavalona Planet Bike Superflash. Renkaina Continental GP4000S II 25mm levyisenä. Navigointiin ja suorituksen tallentamiseen käytössä oli Garmin eTrex 30x.
Laukkuihin mahtui sopivasti kuvan varusteet:
Jotka ovat:
- Marmot Wave 0 50F/0C makuupussi
- Thermarest NeoAir XTherm makuualusta
- Exped Air Pillow (large)
- Sea To Summit Mosquito Net, single treaded 1 hlö
- pitkähihainen lisäajopaita
- 2 kpl Rex-buffeja
- 45NRTH Swiftwick merinovillasukat
- ajohanskat
- sisärengas
- Leatherman Blast monitoimiveitsi
- 4 kpl AA-paristoja
- pieni hammasharja ja tahnaa
- Samsung Galaxy S4 älypuhelin
- GP PowerBank 10400mAh varavirtalähde
- laturi ja johto
- patukoita, geelejä ja urheilujuomajauhepusseja
- irtokarkkeja Mountain Feedbagissä
- Revelate Designs minilompakko pankkikortille (paidan taskussa)
Ajovaatteina oli yläosassa Kona Base Layer merinovilla-aluspaita, Assos tuulenpitävä pitkähihainen ajopaita, jaloissa Assos ajohousut, Nalini knee warmers, Woolsense sukat ja käsissä Endura MTR Glove II ajohanskat. Kenkinä fi'zi:k R5.
Käytin reitin suunnitteluun www.ridewithgps.com palvelua ja lisäapuna www.kurakartta.net -sivustoa, jolla sain karsittua hiekkatiet pois.
Alun perin suunnittelin lähteväni Hangosta maanantaina 26.6 noin klo 12, mutta aikataulu olisi ollut liian tiukka sillä bussi lähti Nuorgamista lauantaina 1.7 klo 04.40. Pitkissä ajoissa tulee joka tapauksessa yllätyksiä ja aikaa on varattava riittävästi. Niinpä lähtöajaksi tuli sunnuntai 25.6 iltapäivä. Juhannuksen paluuliikennettä olisi varmasti jonkun verran mutta ehkä se rauhoittuisi alkuiltaan mennessä.
Hangossa aurinko paistoi:
Sain unelmastartin kun Hangosta Tammisaareen oli reipas myötätuuli, keskinopeuden ollessa ~35 km/h. Tieosuus oli hyvä ajaa koska piennar on siellä leveä eikä liikennettä ollut ylettömän paljon. Tammisaaresta Saloon tuuli oli enimmäkseen sivulta ja melko kovaa ja puuskaista. Tällä osuudella piennar on jo melkoisen kapea ja liikennettäkin oli. Ajaminen olikin paikoiteillen aika haasteellista. Lisäksi tuolla osuudella on varsin reippaita mäkiä.
Salossa pidin ensimmäisen lyhyen evästauon ja käväisin K-kaupassa. Sitten matka jatkui kohti Someroa. Myötätuuli oli takana ja ajaminen sujui mallikkaasti. Fiilis parani muutenkin kaiken aikaa koska tulossa oli Torronsuon kansallispuisto, tieosuus joka oli entuudestaan tuttu vuoden 2015 Mammuttimarssista:
Seuraava tauko oli Forssassa ja eväisiin täydennystä ABC:lta.
Forssa-Humppila osuudella liikennettä oli yllättävän paljon mutta ajo sujui ilman suurempia ongelmia.
Tamperetta lähestyessäni tienpinnat olivat todella märkiä. Vettä oli siis satanut reippaasti, mutta hyvää tuuria että sadealue oli mennyt jo ohitse. Ilta oli kaunis.
Tampereella päästyäni alkoi olla nälkä ja olinkin ajatellut mennä syömään jollekin 24h-ABC-asemalle. Tampere on aika syheröinen paikka, mutta aikani harhailtua Google Mapsin kanssa löysin Lahdesjärven ABC:n joka oli lähimpänä reittiäni. Matka oli edennyt loistavasti sillä keskinopeus Tampereelle oli lähemmäs 30 km/h.
Pitsan jälkeen matka jatkui Tampereen keskutan läpi kellon ollessa 02 yöllä.
Keskustan jälkeen suuntasin kohti Ylöjärveä ja sieltä tielle n:o 65 aikeissani löytää yösija. Tässä vaiheessa tuli vastaan ensimmäinen pieni yllätys, sillä tie oli pitkän matkaa hirviaidattu. Väsymys alkoi hiukan jo painamaan, mutta vihdoin vastaan tuli Sorvajärventien risteys. Tässä vaiheessa ajoa oli takana 282 km. Kaikkialla oli märkää, sillä sadealue oli ollut sen verran iso ja sademäärä myös ilmiselvästi suuri. Paikka oli metsäinen ja läheltä löytyi sopivan oloinen yösija.
Kello oli jo hiukan yli 03. Nukkuminen oli katkonaista eikä mennyt kauaa kun 65:lla alkoi jo aamuliikenne. Lisäksi jossain vaiheessa satoi vettä, onneksi hyvin hennosti.
Huonon 'yön' jälkeen nousin ja pakkasin kamat klo 7.30 aikoihin.
Seuraavaksi piti löytää lähin kahvila, sillä ilman aamukahvia kone ei lähde kunnolla käyntiin. 10 km ajon jälkeen vastaan tulikin Keidas 65 niminen kahvila, joka oli avannut ovensa vielä hiukan ennen klo 9 virallista aikaa.
Kahvin ja pienen syömisen jälkeen ajo jatkui mutta aika tuskaisesti. Reipas aloitus ensimmäisenä päivänä ja huono yö tuntui jaloissa ja vireystilassa. Samaan aikaan alkoi pikku hiljaa autoilijoiden ajotyyli muuttua melko aggressiiviseen suuntaan. Ohi tultiin läheltä, ja vastapuoleltakin tehtiin rajuja ohituksia. Piti olla todella tarkkana, sillä tien piennar oli todella kapea.
Maanantaille oli sääennusteissa povattu paikoitellen reippaita sateita Pohjanmaalle. Ennusteet alkoivatkin päivän aikana realisoitua.
Pahimmat sateet tulivat lähellä Virtoja, ja Herraskylän jälkeen tiellä n:o 66 vettä tuli kaatamalla. Autoilijoiden käyttäytyminen 66:lla oli järjetöntä, ylinopeutta ja hulluja ohituksia, ja myös raskasta liikennettä (eli rekkoja) oli runsaasti. Kaatosateessa näkyvyys meni todella huonoksi, joten siirryinkin yhden pellon reunassa olevan aitan viereen suojaan. Kaatosateen loputtua jatkoin matkaa. Ajoin jatkuvasti todella nätisti olemattomalla pientareella. Valkoisilla reunaviivoilla ei kannattanut ajaa sillä ne olivat suurimmaksi osaksi 'rypytetty' pinnaltaan. Silti suurin osa autoilijoista ei tuntunut minusta paljoa piittaavaan. Muuten reitti oli mukava, vaihtelevaa mäkistä tietä ja hienoja maisemiakin.
Vihdoin saavuin Alavudelle:
Alavuden ABC:lla oli Hesburger joten söin hampurilaisen, munkin ja kahvia. Vettä satoi taas kaatamalla ja ukkosti joten tauon ajoitus osui nappiin.
Alavuden jälkeen piti vielä sinnitellä jonkin aikaa tiellä 66 mutta tilanne parani selvästi kun käännyin tielle 711 kohti Vimpeliä. Pienempi tie ja vähemmän liikennettä. Tällä osuudella oli erittäin hienoja metsiä ja myös suoalueita.
Ajaminen tuntui huomattavasti paremmalta kuin aamupäivän, päivän ja iltapäivän tuskan jälkeen. Vimpeli:
Vimpelissä pidin pienen evästauon samalla kun kävin paikallisessa kaupassa. Samalla katsoin kännykällä mistä voisi löytyä potentiaalinen yösija. Ajaisin joka tapauksessa lähemmäs keskiyötä, tai keskiyöhön asti.
Matka jatkui kohti Kaustisia. Nätti auringonlasku, mutta taas alkoi satamaan vettä. Ei onneksi kovin, mutta hiukan siinä taas tuli kastuttua. Sateisilla osuuksilla vedin Enduran MTR-takin päälle, ja se osoittautui loistavaksi. Jaloista tuli siis enimmäkseen kastuttua.
Auringonlasku ja sade piirsivät selkäni taakse upean sateenkaaren!
Fiilis oli todella hyvä ja ajamista olisi voinut jatkaa pitkälle yöhön. Kaustisilla oli ihanan rauhallista ja löysin nopeasti Perhojoen rannalta Mosala Caravanissa loistavan yösijan:
Ajoa kertyi päivälle 241 km, Hangosta 523 km.
Kello oli ~00.40 kun laitoin päivitykset someen, ja sitten nukkumaan.
Yö tulikin nukuttua hyvin, ja nousin ylös vasta hiukan ennen klo 8. Parempi näin, koska alku oli ollut melko raskas. Kaustisilla palvelutkin olivat auki kun käväisin R-kioskilla juomassa aamukahvit. Mutta, hiukan myöhäisempi aamustartti alkoi hiukan kaduttamaan, sillä jälleen alkoi vesisade. Tutkakuva kännykässä ei myöskään näyttänyt lupaavalta, sateessa olisi jonkin verran ajettava koska aikaa taukoiluun ei oikein ollut.
Ja näin kävikin. Kaustisilta ensimmäiset 40 km meni sateessa, mutta ajo sujui silti ihan hyvin. Tiet pysyivät pitkään märkinä mutta Ylivieskaa lähestyessä ne olivat kuivahkot. Ylivieskaan saapuessani kävi hyvä tuuri sillä siellä alkoi samaan aikaan kaatosade. Ehdin sopivasti ABC:lle pitämään evästauon ja tekemään täydennysostokset. Näissä pienemmissä evästauoissa ostin yleensä banaanin, patukoita, cociksen (jonka join pois) ja Gatorade-urheilujuoman paidan takataskuun. Pyörässä olleessa juomapullossa alkoi tästä eteenpäin olla marjakeittoja (mustikka / ruusunmarja).
Ylivieskan kaatosade loppui, ja jossain vaiheessa tietkin alkoivat taas olemaan pääosin kuivia. Tässä vaiheessa käsilläni oli seuraava yllätys. Kaustisilta asti vasemman jalan akillesjänne oli tullut kipeäksi ja kipu oli jatkuvasti yltynyt. Oulaisten jälkeen kipu oli jo sen verran kova että sitä ei voinut enää sivuuttaa 'mentaalisilla tempuilla'. En ollut vielä edes puolessa välissä urakkaa. Päätinkin että Vihannissa olisi vuorossa evästauko ja käynti apteekissa.
Vihannin apteekki osoittautuikin hyväksi. Kerroin mitä olin tekemässä, ja epäilin että akilles olisi tulehtumassa. Farmaseutti ehdotti tietysti lepoa mutta se ei tietenkään tullut kysymykseenkään. Päädyttiin siihen että kokeillaan jos Voltaren Forte geeli auttaisi.
Ajaminen alkoi olla melko grindaamista sillä tuulikin alkoi olla enemmän sivu- ja sivuvastaista. Olin kuitenkin erittäin motivoitunut ja päättäväinen, sillä halusin loppuiltaan mennessä päästä maagiseen Martinniemen kylään. Limingassa oli pitsan vuoro, ja yllätykseksi se oli reilun kokoinen LähiABC:ssa:
Käväisin tämän jälkeen nopeasti vielä Limingan isommalla ABC:lla, jonka jälkeen matka jatkui kohti Oulua.
Hiukan ennen Oulua gps-jälki Garminissa loppui ennenaikaisesti, vaikka sen piti jatkua Haukiputaalle asti. Katsoin reittiä kännykästä enkä muutenkaan ollut huolissani, koska seutu oli vanhoilta ajoilta tuttua. Kempeleestä löytyy jopa näin hienoa pyöräinfraa:
Oulun läpiajoreitti osoittautui hienoksi sillä se kulki rantaa pitkin ohittaen kaupungintalon ja kirjaston.
Akillesjänteen kipu ei ollut paljoakaan helpottanut, mutta matkaa oli Martinniemeen enää 25 km.
Ajoin Martinniemeen tarkoituksellisesti samaa reittiä kuin vanhemmat ajoivat autolla (ja bussi Oulusta) lapsena. 30-35 vuoden aikana maisemat ovat kuitenkin muuttuneet melkoisesti.
Mutta vihdoin olin tutulla pihalla!
Isoisäni oli ammatiltaan puuseppä ja puutyötaidon opettaja koulussa. Hän rakensi sodan jälkeen tämän ns. funkkistalon suurimmaksi osaksi yksin. Täältä alkoivat ensimmäiset suuremmat seikkailuni. Lapsena tämä paikka tuntui kuin kokonaan toiselta maailmalta:
Kello oli 23. Oli selvää että jäisin yöpymään pihalle, koska kukaan ei tällä hetkellä asu talossa. Sitä ennen lähdin ajamaan vielä pikku lenkin Martinniemen läpi Villenniemeen.
Villenniemeen oli lyhyt matka, ~3 km. Maisemat olivat tietysti sielläkin muuttuneet rajusti. Martinniemellä on mielenkiintoinen historia, koska siellä toimi vielä 80-luvun lopulle asti Rauma-Repolan saha, jolla oli pitkä oma historiansa. Sahalle meni jopa oma rautatie, mutta ainakin Häyrysentiellä se on purettu pois omakotitalotonttien tieltä.
Villenniemen venesatama on kokenut totaalisen muodonmuutoksen 80-luvulta.
Merimaisemat ja lähisaaret olivat sen sijaan tietysti samanlaiset kuin ennenkin. NOSTALGIAA! Täällä kävin monet kerrat isoisän kanssa kalareissuilla.
Tunteet olivat pinnassa. Sahan voimalaitoksen piippu on vielä jäljellä.
Ajelin vielä Häyrysentietä jatkaen takaisin 'taikapihalle', jonne siis jäin yöpymään. Päivän ajokilometrit 251, Hangosta 774 km eli hiukan yli puolen välin. Yksi asia oli kuitenkin ennallaan. Hyttysiä, paikallisella murteella sääskiä, oli melko paljon, tosin viileä ja tuulinen keli helpotti tilannetta. Kello oli hiukan yli puolen yön.
Yö tuli nukuttua kohtuullisen hyvin. Heräsin ja nousin kuuden maissa. Varusteita pakatessa tuttu mutta tietysti vanhempi naapurin isäntä tuli ihmettelemään että kuka oli pihalla. Aika pian hän muistikin kuka olen. Juttelimme hetken menneitä ja kuulumisia tältä ajalta.
Ajoin takaisin Haukiputaantielle n:o 847 josta onnekseni löytyy ABC-asema joka aukeaa jo klo 6. Kahvia ja energiaa sisään. En äkkiseltään löytänyt enää kännykkälaturia, eikä ABC:n laturi myöskään toiminut. Virtaa oli vielä kuitenkin jäljellä jonkun verran sekä käynnykässä että varavirtalähteessä. Katsoin säätilannetta. Tuuli oli nyt täysin vastaista ja... taas sadetta tulossa. Sadealue valui koillisesta aina Iihin asti, ja näytti siltä että pahimmillaan pitäisi ajaa tuossa Kelissä Kemiin asti. Venytin aamupalaa ABC:lla hiukan pidemmäksi, jos sadealue ehtisi sillä välin vähän pidemmälle. ABC:lla vettä ei juurikaan satanut, joten ennen pitkää, joskus hiukan yli klo 9, lähdin jatkamaan matkaa.
Ajaminen oli aika sitkuttamista vastatuuleen, ja akillesjänne oli kipeä. Voltaren Forte ei tuntunut yksin riittävän. Iissä alkoi pikku hiljaa sataa vettä. Siellä on myös iso Kärkkäisen tavaratalo ja kävin varmuuden vuoksi ostamassa sieltä laturin (myöhemmin huomasin että kyllähän se laturi oli edelleen mukana, paidan takataskussa). Iin jälkeen sade yltyi ja lämpötila putosi. Ajaminen muuttui enemmän selviytymistaisteluksi. Tilanne ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Päästyäni Merihelmeen päätinkin pitää tauon, ja syödä kahvilan lämmössä leipää ja juoda kuuman kaakaon. Katselin sadealueen tilannetta ja söin vielä grillimakkaran kun kahvilan väki ryhtyi niitä ulkoterrassilla grillaamaan. Kahvilasta aukesi hieno maisema merelle.
Jossain vaiheessa sade alkoi vihdoin laantua ja jatkoin matkaa. Olokin oli hiukan parantunut tauon aikana, mutta akilleskipu ei. Kuivaniemeen (joka ei tällä kertaa nimestään huolimatta todellakaan ollut kuiva) ei ollut pitkä matka, joten päätin käydä siellä apteekissa. Ostin pienen paketin Burana-Capsia ja otin sitä tupla-annoksen. Laitoin myös Voltarenia uudestaan reilusti jalkaan, koska sade ja kastuminen saattoivat heikentää sen vaikutusta.
Burana alkoikin hiukan auttamaan ja vei osittain pahimman kivun, mutta ajaminen oli silti hiukan tehotonta, enkä pystynyt ajamaan kunnolla putkelta. Seuraavana taukopaikkana oli tietysti Kemi, jossa kävin Citymarketissa. Söin ja join, ja täydensin eväät.
Keli parani selvästi, ja nokka kohti Rovaniemeä. Tuttu kaupunki josta on paljon hienoja muistoja. Kemi-Rovaniemi oli myös entuudestaan tuttu sillä olen ajanut sen autolla vuonna 2015.
E75 tie on leveä ja hyvä, leveämmällä pientareella, ja autoilijoiden käytös oli selvässä noususuunnassa. 40 km ennen Rovaniemeä takaa tuli koko reissun ensimmäinen rekka joka teki todella vaikuttavan eleen. Kuulin kun rekka tuli takaa, mutta selvästi hidasti vauhtia. Vastapuolelta tuli jokunen auto, mutta rekka edelleen hidasti vauhtia, ja odotti että vastaantulijat ajavat ohi. Tämän jälkeen rekka rauhallisesti ja kaukaa ohitti minut. Tietysti tervehdin kiitokseksi esimerkillisestä toiminnasta.
Burana ja Voltaren tuntuivat hiukan auttavan, mutta ajaminen oli tässä vaiheessa armottoman raakaa. Oli selvää että ajan Rovaniemelle asti ja katson siellä mikä on tilanne. Ns. 'mental tricks' toimivat kuitenkin hyvin. Kun Rovaniemelle oli matkaa 40 km, se olisi lyhyt matka koska se on saman verran kuin työmatkani. Keskityin asioihin jotka on hyvin, valoisiin puoliin, vaikka ajaminen oli raakaa. Eli pyörä toimi loistavasti, ja keli oli myös hyvä. Muistutin itseäni että olen ollut pahemmissakin tilanteissa. Käänsin mielessäni että tässä tapauksessa raaka ajo olisi ennemminkin kevyttä kruisailua verrattuna ultrajuoksijoiden menoon. Olin kesälomalla, toteuttamassa unelmaani, enkä arkielämän rutiineissa. Halusin nimenomaan olla tässä hetkessä, vaikka hiukan kärsien, mutta se oli palkitsevaa, ja suurin palkinto odottaisi Nuorgamissa.
Olin fyysisesti aika hajalla saapuessani Rovaniemeen, mutta loppumatka oli kevyttä laskettelua.
Tarkoitus oli taas löytää ABC-asema, mutta Rovaniemellä se onkin vain Prisman vieressä oleva kylmäasema. Siispä keskustaan.
Käväisin tietysti ensin Kemijoen rannalla:
Kello oli lähemmäs 23.30. Nälkä alkoi olla melkoinen, joten söin isoimman hampurilaisaterian mikä Scan Burgerista löytyi. Tämän jälkeen ei ollut järkevää lähteä etsimään sopivaa pöpelikköä yösijaksi, vaan ajoin suoraan Ounaskoski Campingiin. Ilta oli upea!
Ounaskoski Campingissä piti maksaa yöpymisestä telttapaikan maksu, vaikka varsinaista telttaahan minulla ei ollut mukana. Katselimme camping-alueen työntekijän kanssa sopivaa paikkaa hyttysverkolle mutta kaikki puut olivat isoja mäntyjä enkä saisi verkkoa ripustettua mihinkään niistä. Katselin ympärille ja huomasin että lasten leikkipaikka näyttäisi hyvältä, ja erityisesti liukumäki, jonka alla olisi suorastaan täydellinen yösija. Työntekijä sanoikin että sinne vaan jos haluan. Loistavaa!
Ajoa kertyi vain 218 km. Päivä oli siis vaikea, mutta yhteensä oli jo kasassa 990 km, ja jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi, ehtisin vielä Nuorgamiin asti.
Yö tuli nukuttua melko mukavasti, ja aamutoimet alkoivat riittävän ajoissa. Piti vaan taas löytää jostain aamukahvit. Pienen matkaa E75:sta tulikin K-Citymarket ja sen läheltä R-kioski ja tuoretta kahvia, mutta ei mitään kunnon syötävää. Ei ollut kuulemma vielä ehtinyt saapua. Hiukan huono aloitus siis, ja olo oli muutenkin edelleen aika hajonnut. Myös oikea akilles oli alkanut oireilemaan. Latasin molempiin reilusti Voltarenia ja Buranaa tuplana, ja tietysti ajokenkien kiristykset löysälle.
Alkumatka oli hitaanlaista grindaamista, mutta vähitellen ajo parani. Edelleen se oli todella raakaa, mutta seuraava pidemmän tauon ruokapaikka olisi Sodankylä. Jälleen pääkoppa töihin täysillä, eli ne valoisat puolet. Keli oli hyvä, pyörä pelasi jne. Rovaniemen ja Sodankylän välissä pidin pari lyhyttä taukoa, ensin pieni kauppa josta irtosi parempaa aamupalaa, ja myöhemmin kahvila. Tällä osuudella vastaan tuli muuten myös ensimmäinen retkipyöräilijä.
Tienristeys Pyhä-Luostolle. Tuttu ja hieno paikka viime talvelta!
Sodankylään päästyäni iltapäivällä menin heti apteekkiin sillä Buranaa ei ollut kuin pari kapselia jäljellä. Voltaren riittäisi. Halusin syödä vihdoin jotain muuta kuin pitsaa tai hampurilaista, joten menin läheltä löytyneeseen pikku ravintolaan nimeltä Päivin Kammari. Tilasin lohikeiton ja laitoin kännykän ja akkupankin lataukseen.
Samaan aikaan Sodankylään vyörysi sadealue. Ei kauhean iso, mutta vettä tuli välillä reilummin ja välillä vähemmän ainakin tunnin ajan. Ruokatauko venyi koska en nähnyt järkeväksi lähteä taas kylpemään, kun olin saanut itseni kuivaksi. Kello kuitenkin kävi armottomasti ja mietin tietysti tulevaa yötä. Kunhan sade loppuisi, ajaisin ainakin Saariselälle asti, jossa voisin jossain yöpyä. Fiilis oli tässä kohtaa todella korkealla, ja tiesin että ajon paras osuus olisi edessä. Pohjois-Lappi parhaimmillaan. Edessä olisi viimeinen yö, ja tässä kohtaa ei enää tarvitsisi säästellä itseään. Yöpymisen jälkeen täytyy aina niin sanotusti repiä kone käyntiin, mutta nyt se tuntui käyvän kohtuullisen hyvin. Ja jos kone toimisi hyvin Saariselälle, suunnittelin jatkavani ajamista yön yli. Liikennettä olisi todella vähän, ja Lapin yötön yö on valoisa. Kävinkin vielä kaupassa ja ostin kaikki paikat täyteen evästä. Voltarenit jalkoihin ja Buranat naamaan. Olin vielä Messengerillä yhteydessä ystävääni Mattiin, joka luetteli loput matkan varrella olevat palvelut aukioloaikoineen.
Vihdoin sade loppui ja lähdin ajamaan. Ja ajaminen tuntuikin hyvältä. Vihdoin viimein homma alkoi oikeasti toimimaan! Ja maisemat muuttuivat erämaaksi!
Peurasuvannon kohdalla vastaan tuli vielä yksi hidasliikkeinen sadealue. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan sillä siellä oli pieni mökki- ja leirintäalue. Jokin nainen autollaan oli lähdössä sieltä pois ja kysyi tarvitsenko apua. Sanoin että odotan vain että sade menee ohi, ja mitä olin tekemässä.
Sadealue oli sen verran iso että tiet olivat 30-40 km täysin märkiä, ja jalat kastuivat jälleen. Mutta en antanut sen häiritä, ilta oli hieno ja ajaminen tuntui loistavalta.
Laitoin mielessäni musiikin soimaan, MP3-soitintahan ei tietenkään ollut mukana, eikä pitäisikään olla. Sen käyttäminen olisi ollut hengenvaarallista. Yöllä mielessäni soi useaan otteeseen Anna Puun korvamato, 'Tarviin vielä yhden yön aikaa'. Tarttuva melodia, mutta myös siksi, että todellakin, en tarvinnut enää kuin tämän yhden yön aikaa.
Saavuin Saariselälle hyvävoimaisena, kellon ollessa jossain 01-02 välillä. Suuntasin Hotelli Riekkolinnaan jossa on 24h respa. Respan mies olikin tosi mukava ja antoi luvan huoltaa itseäni. Ostin tietysti evästä ja juotavaa, kun tarjolla oli sipsejä, suklaata ja cokista. Mies sanoi että viedä märät ajokengät ja sukat hotellin kuivauskaappiin kuivumaan. Aivan loistavaa, sillä jalat olivatkin aika kylmät. Respan miehen kanssa oli myös mukava rupatella.
En pitänyt Saariselällä mitään kiirettä, sillä Ivaloon ja Inariin ei enää ollut pitkä matka ja olisi parasta että olisin Inarissa kun paikallinen huoltoasema aukeaa, ja pääsen kahville ja aamupalalle. Tässä kohtaa ei edes väsyttänyt. Loppusuunnitelma oli selvä. Ajan ilman nukkumista loppuun asti Nuorgamiin!
Saariselältä lähtiessäni keli oli hyvä mutta melkoisen raitis.
Inaria lähestyessäni järvimaisemat olivat äärimmäisen kauniit ja villit. Lapin luonto täällä ei ole vain kaunis. Se on todella, todella kaunis, ja mahtava.
Saavuin Inariin juuri sopivasti kun paikallinen pikkukauppa oli auki. Sieltä taas tutut täydennykset, ja hiukan myös kuivalihaa pienten olutmakkaroiden muodossa. Sitten Nesteen huoltoasemalle kahville ja aamupalalle. Siellä rupesi univaje ensimmäisen kerran tulemaan silmään, ja torkahdin tuolissa hetken. Sitten lähdin taas ajamaan. Lähteminen oli helppoa, sillä odotin aivan malttamattomana Kaldoaivin erämaata!
Luonnollisesti porojakin tuli nähtyä muutamaan otteeseen:
Ja vihdoin aloin lähestyä Kaldoaivia! Tässä vaiheessa mielessäni pyöri musiikin puolesta mm. The Shamen ja 'Move Any Mountain'.
Kaldoaivissa (ja vasemmalla puolella Kevon luonnonpuisto ja kauempana maisemassa Paistunturin erämaa) otin kiinni saksalaisen naisretkipyöräilijän. Hiukan hän ihmetteli kun kerroin että olin lähtenyt Hangosta sunnuntai-iltapäivällä, ja olin nyt ajanut yhtä soittoa Rovaniemeltä ja ajaisin Nuorgamiin asti. Hänellä oli seuraavana paikkana vuorossa Utsjoki. Sanoin että pidän kyllä siellä tauon, joten ehkä nähdään vielä siellä.
Kaldoaivissa fiilis oli jo täysin euforinen ja hymy tuskin mahtui kunnolla kasvoille!
Utsjokea kohti alkoi tulla enemmän laskuja ja ajaminen helppoa. Liian helppoa, joka tarkoitti että univaje alkoi tekemään tuttuja temppujaan. Yhdessä laskussa väsytti niin kovin että pysähdyin yhteen pöpelikköön jonka vieressä virtasi puro. Torkahdin hetken, puron rauhoittava ääni taustalla. Nyt ei ollut kuitenkaan aika sammua, ja nousin ylös. Erilaisista ultrakisoista minuun on tehnyt tietysti valtavan suuren vaikutuksen Barkley Marathons, ja siitä tehdyt dokumenttielokuvat. Tässä lyhyessä dokkarissa Barkley 100 Jared Campbell, sittemmin kolminkertainen voittaja, sitoo kisansa loppuvaiheessa määrätietoisesti kenkiensä nyörejä. Toistin itselleni samoja lauseita, 'vielä hiukan matkaa ja se on tehty'.
Utsjokeen tullessani pysähdyin heti tähän Annukan grilliin ja söin hampurilaisen ja join cokisen. Matkaa Nuorgamiin rajapyykille olisi enää ~45 km. Hiukan enemmän kuin työmatka, eli läpihuutojuttu varmaankin. Mattikin viestitteli että 'nauti, reitti menee Tenojoen vartta pitkin'.
Uulan säästöstä vielä viimeiset eväät mukaan:
Kelikin vaikutti vielä aika hyvältä...
...kunnes suunta muuttui, ja myös tuuli.
Tenojoen varrella ja vuorensolassa tuuli oli kova ja täysin vastainen. Sitkuttelin 10 km rauhallisempaa vauhtia, sillä tuloksella että aloin sammumaan, toden teolla.
Kovan vastatuulen lisäksi alkoi pikku hiljaa tietysti satamaan hiukan vettäkin. Vasemmalla puolella oli jokin pieni hirsimökki jossa myytiin kalastuslupia. Menin sen viereen hetkeksi suojaan ja suljin silmäni. En varsinaisesti nukahtanut, mutta lepäsin hetken. Mutta matkaa oli vielä 35 km! En nyt voi missään nimessä sammua tähän! Dramaattinen loppuhan tähän taas tarvittiin. Tuntui siltä että sekä tuuli että sade alkoivat yltyä. Nousin ylös. Nyt ei voinut enää yrittää ajella pikku hiljaa loppuun asti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa täysillä. Se on ainoa tapa pysyä hereillä eikä sammua jonnekin ojan pohjalle. Sainkin adrenaalinin nousemaan ylös ja ajoin suurimman osan matkaa putkelta ruhjoen. Reitti oli vielä lisäksi mäkinen. Laitoin välillä silmiini pyörimään sotaelokuva 'Kwai-joen silta' loppukohtauksen, jossa William Holden taistelee loppuun asti, ammuttunakin. 'Taistele! Loppuun asti!', hoin itselleni. Viimeiset kilometrit alkoivat todella tuntua kidutukselta, kun rajapyykki ei tuntunut vieläkään tulevan vastaan. Mutta tietysti se tulisi, vielä muutama kilometri. Aivan loppu olikin pelkkää ylämäkeä infernaaliselta tuntuneessa vastatuulessa. Sitten näin rajan ja kuuluisan merkkikiven jossa on kyltti 'Suomen pohjoisin piste' ja 'Euroopan unionin pohjoisin piste'. Tunne oli epäuskoinen! Onko se todellakin se?! Kyllä se on!! Tunteet ottivat vallan ja viimeiset 10-20 metriä tulin kivelle kyyneleet silmistä valuen. Hakkasin nyrkillä satulaa ja nostin käden ylös. Ketään ei ollut paikalla.
Vähän ajan päästä paikalle tuli autoilla muutama perhe jotka ottivat toisistaan kuvia merkkipaalun luona. Viimeisen perheen isä otti tämän kuvan.
Päässäni oli hiukan huimaava mutta todella sumea olo, ja muutenkin epätodellinen olo.
Sade loppui ja laitoin päivitykset someen. 'Destination reached and mission accomplished!'.
Matkaa kertyi karvan alle 1500 km ja aikaa kului 5 vuorokautta ja n. 3,5 tuntia.
Hortoilin hetken aikaa Nuorgamissa, ja ehdin käydä kylän kaupassa ostamassa hiukan syötävää. Yöksi asetuin lähelle maantietä, pöpelikköön silti, josta olisi lyhyt matka bussipysäkille. Jos aikaa olisi mennyt reilusti alle 5 vuorokautta, olisin käynyt ajamassa Norjan puolelle Jäämeren rannalle, jonne on matkaa vain reilut 30 km.
Sainkin nukuttua muutaman tunnin. Heräsin hyvissä ajoin ennen bussin tuloa, joskus klo 03. Bussipysäkillä oli 67-vuotias naispyöräilijä, joka oli ollut tekemässä lyhyempiä päivämatkoja Norjan puolella. Tuli siinä juteltua yllättävänkin syvällisiä maailman menosta ja ihmisestä ylipäätään.
Bussimatkalla iski päälle sama fiilis kuin ITIn jälkeen vuonna 2015, kun lensin muiden kanssa McGrathista takaisin Anchorageen. Lentokoneen äänen sijaan tällä kertaa bussin matala ja uljas ääni vahvisti paluumatkan mahtavuutta, kun katselin toiseen suuntaan nopeammalla vauhdilla kaikkea sitä minkä läpi olin omin voimin ajanut. Tuota fiilistä ei oikein pysty sanoin kuvaamaan, mutta se on todella upea.
Bussimatkalla oli vielä kolmaskin pyöräilijä, 21/22-vuotias (en muista) nimeltään Riku, joka oli ajanut Helsingistä itäistä reittiä 1800 km Jäämerelle asti. Hänellä reissuun meni aikaa kuukausi. Pyörä ja varusteet olivat toki toisenlaiset. Kaksi erilaista lähestymistapaa, mutta kummallakin oli ollut once-in-a-lifetime -kokemus:
Kävimme yhdessä syömässä Rovaniemessä maittavat pasta-ateriat, jotka maistuivatkin taivaallisen hyvältä:
Sitten menimme Ounasjoen rantaan rentoutumaan. Riku oli selvästi hieno nuori mies jolla tuntui arvot olevan kohdallaan. Näytin tietysti kuvia Alaskasta jotka taisi tehdä häneen aika suuren vaikutuksen. Sanoinkin hänelle että kyllä sinäkin sinne vielä pääset jos haluat. Otat siitä itsellesi päämäärän.
Alkuillasta kävin vielä keskustassa istumassa iltaa ennen junan lähtöä, ja tapasin Julian Amorrichin, tutun miehen Rovaniemi 150 -kisoista.
Rovaniemen rautatieasemalla:
Junamatkalle sain vielä pyöräilyseuraa Ouluun asti, kun mukaan tuli eräs hyvin omanlaisensa pyörämatkaaja. Mielenkiintoinen puristi jonka kanssa oli hauska jutella.
Kello oli taas lähemmäs puolen yön ja ajattelin että voisin vihdoin nukkua. Junan istumapaikalla se on sangen epämiellyttävää, mutta yritin silti nukkua sikiöasennossa. Takanani istui jokin ihme tyyppi joka soitti toistuvasti kännykästään jotain huonoa kappaletta. Jossain vaiheessa se onneksi loppui.
Jotain unen tapaista olikin Seinäjoelle asti, kunnes havahduin meteliin kun vaunu tuli täyteen jengiä Provinssirockista! En edes muistanut että sellainenkin oli nyt samana viikonloppuna. Kirosin mielessäni että 'ei jumalauta!'. No, tästä tuli extreme-reissu sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja viereeni tuli nuori naishenkilö joka ei itseasiassa selvästikkään ollut humalassa. Muut olivat, ja olivat pääsääntöisesti häntä vanhempia. No, ei auttanut kuin kärvistellä. Vajaan tunnin päästä kaikki metelöitsijät olivatkin sammuneet.
Tampereella oli vielä junan vaihto. Turkuun tultaessa en edes vilkaissut kännykällä bussiaikatauluja. Ajaisin vielä 63 km Turusta Kemiöön. En pystynyt millään perustelemaan itselleni bussin käyttöä noin lyhyelle matkalle.
Sauvossa, eli 'melkein perillä':
LOPPUANALYYSI:
Trans Finlandiasta tuli elämysrikas seikkailu, jossa oli vastoinkäymisiä hiukan enemmän kuin odotin. Kuten aina, niistä yli pääseminen tuntuu mahtavalta. Missään vaiheessa uskoni ei kuitenkaan ollut koetuksella. Olin jopa harvinaisen päättäväinen, koska tämä on ollut unelmani pitkän aikaa. 505 kilometrin loppuhuipennuksessa Rovaniemeltä Nuorgamiin huomasin taas sen tosiasian että pyörän päällä, kokeilemassa rajojani, olen juuri se henkilö joka haluan olla. Ja vaikka se voi kuullostaa hullulta, minun on silloin, omalla tavallaan, helpointa olla. Matkan aikana toki auttoi myös kannustus upealta vaimoltani, jolta olen saanut paljon inspiraatiota hänen täysin päinvastaisesta terveystilanteesta. Kiitokset myös kannustuksesta somessa!
Loppuun vielä hiukan klassista jossittelua. Jos olisin ollut fyysisesti paremmassa kunnossa, ja keli olisi ollut parempi, uskon että olisin pystynyt ainakin 12-18 tuntia parempaan suoritukseen. Mutta tämä oli myös seikkailu, ei pelkkä suoritus. Se antoi rutkasti taas lisää itseluottamusta josta voin jatkaa kohti ITIä ja Nomea.